keskiviikko 10. syyskuuta 2014


Ennen hedelmöitystä:

Siittiöt etenevät nopeasti emättimestä kohtuun ja sieltä munanjohtimiin kohdunkaulan ja kohdun sileiden lihasten liikkeiden vaikutuksesta. Siittiö ei kuitenkaan pysty hedelmöittämään munasolua välittömästi, vaan sen on läpikäytävä kapasitaatio ja akrosomireaktio.

Kapasitaatio:

Kapasitaatio on noin 7 tunnin mittainen tapahtuma, joka tapahtuu suurimmaksi osaksi naisen munanjohtimissa. Kapasitaation aikana siittiön solukalvosta, tuman kohdalla olevalta alueelta, poistuu glykoproteiinivaippa ja sytoplasman proteiineja.

Akrosomireaktio:

Akrosomireaktio tapahtuu sen jälkeen kun siittiö on kiinnittynyt munasolun zona pellucidaan ja sen indusoi zonan proteiinit. Reaktiossa vapautuu entsyymejä, joita tarvitaan zona pellucidan läpäisemiseen mm. akrosiinia ja trypsiinin kaltaisia aineita.

Korona radiatan läpäiseminen:

300-500 miljoonasta siittiöstä vain 200-300 selviytyy hedelmöityspaikalle ja näistä vain yksi hedelmöittää munasolun. Kapasitaation läpikäynyt siittiö pääsee vapaasti korona radiatan läpi.

Zona pellucidan läpäiseminen:

Zona pellucida on glykoproteiinivaippa, joka ympäröi munasolua ja aikaansaa akrosomireaktion. Munalosun vapauttama entsyymi akrosiini sallii siittiön läpäistä zona pellucidan ja siittiön ja munasolun solukalvot pääsevät kosketukseen toisensa kanssa. Kun siittiön pää koskettaa munasolun solukalvoa, munasolu vapauttaa entsyymejä, jotka muuttavat zona pellucidan ominaisuuksia siten, että muut siittiöt eivät voi enää sitoutua munasoluun.

Munasolun ja siittiön solukalvojen sulautuminen:

Siittiön ja munasolun solukalvojen yhdistymisen aloittavat munasolun tuottamat integriinit ja niiden ligandit, siittiön tuottamat disintegriinit. Sitä seuraa siittiön ja munasolun solukalvojen yhdistyminen. Kun siittiö on päässyt munasolun sisälle tapahtuu kolme muutosta munasolun toiminnassa:
  • Munasolun solukalvo muuttuu siten, että se ei enää sido siittiöitä, eikä salli siittiöiden läpäistä solukalvoaan. Tällä ehkäistään polyspermiaa, eli usean siittiön pääsyä munasolun sisälle.
  • Munasolu aloittaa sen toisen meioottisen jakautumisen välittömästi siittiön päästyä munasolun sisään.
  • Munasolun aineenvaidunta kiihtyy, minkä ajatellaan olevan siittiön mukanaan tuoman aktivaattorin käynnistämä.

Tsygootin muodostuminen:

Munasolun sisään päästyään siittiö liikkuu kohti munasolun prenukleusta, siittiön pronukleus kasvaa, sen häntä irtoaa ja tuhoutuu. Sekä munasolun että siittiön pronukleuksien kasvaessa tapahtuu molemmissa DNA:n replikaatio. Sen jälkeen ne sulautuvat yhteen ja muodostavat hedelmöityneen munasolun, eli tsygootin.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Elimistön puolustautumisjärjestelmät

Elimistön toimintaa haittaavat tekijät:
  • mikrobit
  • bakteerit
  • virukset
  • alkueliöt: sienet, hiivat, ym.
-> elävät ja lisääntyvät kudosnesteessä
-> virusten on päästävä solun sisään lisääntyäkseen


Ulkoinen puolustus = elimistö pyrkii torjumaan tunkeutujien pääsyn elimistöön
  • iho ja limakalvot -> iho suojaa ja tunkeutujat tarttuu limaan 
  • hiki ja talirauhaset -> erittävät bakteereita tuhoavia entsyymeitä
  • vaarattomat bakteerit (syrjäyttävä kilpailu) -> pitää pH:n alhaisena


Sisäinen puolustus = synnynnäinen ja hankittu, elimistön kyky suojautua taudinaiheuttajia vastaan, immuniteetti
  • valkosolut, immuunivaste, syntyy luuytimessä
  • solusyönti


Hankittu puolustus = tunnistavat kohteensa tarkasti, imusolut
  • syntyy luuytimessä
  • erikoistuneet tunnistamaan kohteensa tarkasti
Opittu eli adaptiivinen immuniteetti on selkärankaisilla esiintyvä, synnynnäistä immuniteettia tehokkaampi ja hienovaraisempi järjestelmä, jonka pääpiirre on taudinaiheuttajien "muistaminen". Opittu immuniteetti perustuu B-solujen tuottamiin vasta-aineisiin ja T-soluihin, joita on kahdentyyppisiä: tappaja-T-soluja ja auttaja-T-soluja. B- ja T-solut ovat lymfosyyteiksi kutsuttuja erikoistuneita valkosoluja. B-soluihin perustuvaa immuunijärjestelmää kutsutaan humoraaliseksi eli vasta-ainevälitteiseksi immuniteetiksi ja T-soluihin perustuvaa järjestelmää soluvälitteiseksi immuniteetiksi.
Kun opittu puolustusjärjestelmä kohtaa uuden antigeenin eli vierasperäisen rakenteen, se muodostaa kyseiselle rakenteelle spesifisiä muistisoluja. Jos sama taudinaiheuttaja hyökkää uudestaan elimistön kimppuun, muistisolut aktivoituvat ja tuhoavat sen tehokkaasti. Jokaiselle ihmiselle ja eläimelle näin ollen muodostuu elämän myötä yksilöllinen puolustusjärjestelmä


Antigeenit käynnistää immuunireaktion









Tulehdusalueen verisuonet laajenee


Rokotus on terveydenhoidollinen toimenpide, jolla pyritään ehkäisemään sairauksien haittoja. Rokotuksessa ihminen saa yleensä joko pistoksena (tavallisimmin lihakseen, ihon sisään tai ihon alle), suun kautta tai nenäsuihkeena rokotteen, jossa on taudinaiheuttajien laimennettua kantaa, inaktiivisia taudinaiheuttajien osia tai muunneltuja taudinaiheuttajien tuottamia myrkkyjä. Rokotuksen tarkoitus on aiheuttaa elimistössä puolustusreaktio, joka jättää elimistöön muistijäljen. Elimistöön muodostuvien soluvälitteisen immuniteetin ja vasta-aineiden on tarkoitus estää tartunta tai lieventää tartunnan aiheuttamia haittoja.




Allergia on immunologisen järjestelmän häiriö, jossa elimistö käynnistää IgE-välitteisen immunologisen reaktion jollekin elimistön ulkopuoliselle mutta sinänsä vaarattomalle aineelle. Tällaista ainetta kutsutaan allergeeniksi; allergeeni toimii siis antigeeninä immunologisen reaktion käynnistyessä. Huomaa että termit allergia ja yliherkkyys eivät ole toistensa synonyymejä. Yliherkkyys (engl. hypersensitivity) kattaa laajan joukon erilaisia immunologisella mekanismilla välittyviä haitallisia reaktioita, kun taas allergia tarkoittaa vain IgE-välitteisiä, B-lymfosyyttien aktivaation seurauksena ilmeneviä reaktioita (tyypin I yliherkkyys).









perjantai 5. syyskuuta 2014

Loput kappaleet bios 3 kirjasta

Kestävä kehitys:

Kestävä kehitys pyrkii säilyttämään maapallon elinkelpoisena tulevaisuutta varten.

Kappale käsittelee monia tärkeitä asioita. Yksi kappaleen tärkeistä asioista on kestävän kehityksen eri ulottuvuudet. Kestävään kehitykseen kuuluu neljä eri ulottuvuutta: ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus.
   Luonnovarojen riittävyyden varmistaminen liittyy taloudelliseen kestävyyteen. Uusiutumattomien luonnovarojen käyttöä tulee rajoittaa ja kierrätystä tehostaa, koska muuten uusiutumattomia luonnonvaroja ei riitä tuleville sukupolville.
   Sosiaalinen kestävyys on kaikkien ihmisten tasavertaiset mahdollisuudet tyydyttää perustearpeensa.
   Maailmassa on monia eri kulttuureja. Eroja ovat esim. kieli, uskonto ja tavat. Kulttuurien erilaisuus ja erilaiset tarpeet pitää hyväksyä, jotta maapallon kestävä kehitys toteutuisi. Tällöin puhutaan kulttuurisesta kestävyydestä.
   Maapallon ekologisten prosessien toiminnan turvaaminen, biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen ja luonnonvarojen kestävä käyttö kuuluvat ekologiseen kestävyyteen. Ekologinen kestävyys on tärkeää, koska kestävä kehitys rakentuu ekologisen kestävyyden varaan. Ekosysteemeihin joutuvat vieraat aineet tai haitalliset muutokset aineiden kierrossa uhkaavat ekologisia prosesseja. Ykis suurista uhkista on myös biologisen monimuotoisuuden häviäminen ja sen säilyttäminen onkin yksi ihmiskunnan haasteista


Yllä olevassa kuvassa näemme muutaman ympäristömerkin. Jokaisen ihmisen valinnat vaikuttavat meidän elinympäristöön ja siksi onkin suositeltavaa käyttää ympäristöystävällisiä tuotteita.



 Valitsin kappaleesta käsitteeksi ekologisen jalanjäljen. Ekologinen jalanjälki kuvaa sitä, kuinka suuri maa- ja vesialue tarvitaan ihmisen tai ihmisryhmän kuluttaman ravinnon, materiaalien ja energian tuottamiseen sekä syntyneiden jätteiden käsittelyyn.

Oman ekologisen jalanjäljen voit mitata tältä sivulta:  http://www.mtv3.fi/ekolaskuri/

Tehtäväksi valitsin tehtävän 1

1. Kuluttajan ekologinen jalanjälki
a)Työmatka omalla autolla - joukkoliikennevälineellä: Joukkoliikenne on parempi, koska se kuormittaa vähemmän ympäristöä.
b)Asuminen omakotitalossa - kerrostalossa: Kerrostalossa asuminen on parempi, koska se tuottaa pienemmän jalanjäljen.
c)Asuminen kaupungissa - maaseudulla: Kaupunki on parempi vaihtoehto. Se on ekologisesti edullisempaa, koska toiminnot keskittyvät pienemmälle alueelle kuin haja-asutuksessa.
d)Lähiruoka - tuontiruoka:  Lähiruoka on halvempaa. Kuljetuksen energiakulutus on pienempää kuin tuontiruualla. 
e)Kasvisruoka - Liharuoka:  Kasvisruoka on parempi, koska samankokoinen maa-ala tuottaa karkeasti laskien kymmenkertaisen ravintomäärän kasviravintoa eläinravintoon verrattuna. Kasvisyöjien ekologinen jalanjälki on pienempi kuin pelkkää liharuokaa käyttävän.
f)Hiihtoloma mummolassa - etelässä: Parempi vaihtoehto on mennä mummolaan, koska siitä tulee pienempi jalanjälki


YMPÄRISSTÖONGELMIIN RATKAISU:

Tärkein asia, jonka kappaleesta opimme, on kuinka ympäristönsuojelussa on kyse monista eri tekijöistä. Toimivaan ympäristönsuojeluum tarvitaan pohjaksi laajoja tutkimuksia, joiden perusteella säädetään lakeja ja tehdään erilaisia kansainvälisiä sopimuksia. Tämän jälkeen pitää tietenkin valvoa, että säädökset ja lait toteutuvat käytännössä.


Kappaleessa uusina termeinä opimme sanan ekotehokkuus. Ekotehokkuus tarkoittaa sitä, että tehdään enemmän tavaroita ja palveluja samalla kun tuotetaan vähemmän päästöjä ja saasteita. Ekotehokas tuotanto on näin ympäristöä vähemmän kuluttavaa tuotantoa.
Ekotehokkuuteen kuuluvat seuraavat osa-alueet:


  • Materiaalin tarpeen vähentäminen tuotteissa ja palveluissa
  • Myrkyllisten materiaalien vähentäminen
  • Parannettu kierrätettävyys
  • uusioraaka-aineiden käyttö
  • Tuotteiden parempi kestävyys


Tunnilla käsitellyyn aiheeseen on varmasti tullut tutustuttua jo ala-asteella. Itse muistan jo alakooululaisena järjestöstä WWF, joka on varmasti kaikille tuttu ja järjestön toiminnan tiedetään pyrkivän edistävän luonnon- ja ympäristönsuojelua. Järjestö tunnetaan varmasti logostaan, jossa on pandakarhu.

Tein kirjan tehtävistä tehtävän 2
a) Lemmenjoki (kansallispuisto), Urho Kekkosen kansallispuisto, Kevo (luonnonpuisto)
b) Suurin osa sijoittuu pohjois- Suomeen
c) Pohjois -Suomen maat ovat pohjoisessa valtion omistuksessa, pohjoisessa ei ole niin paljon asutusta, joten luontoa on helppo säilyttää siellä ja  sitä on siellä alkuperäisessä tilassaan
d) Lähin luonnonpuisto on ehkä sinivuori ja kansallispuistoista on kolovesi tai leivonmäki, jonne on 5 km pitempi matka, riippuen siitä missä päin siilinjärveä/ kuopioo asuu

Ympäristön uhat ja ympäristöongelmat:

Ympäristöuhat vaikuttavat koko maapallolla. Ympäristöuhkia ovat esim. ilmaston muutos, otsonikeeroksen oheneminen, merien saastuminen ja biologisen monimuotoisuuden väheneminen. Ympäristösuojelulla pyritään ehkäisemään ympäristöongelmien syntyä sekä poistamaan tai lieventämään olemassa olevia ympäristöongelmia. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan onnistu ilman laajaa ja tehokasta kansainvälistä yhteistyötä ympäristönsuojelussa. Kaikki tieto, osaaminen ja tekniikka, joita tarvitaan ympäristöongelmien ratkaisussa täytyy olla kaikkien valtioiden käytettävissä. Lisäksi köyhät maat tarvitsevat lisä tukea, koska niillä ei ole varaa huolehtia omasta ympäristöstä.

Yksi osa ympäristönsuojelua on luonnonsuojelu. Luonnosuojelun tarkoitus on suojella alkuperäistä luontoa ja sen monimuotoisuutta. Nykyään on monia eri hallitusten välisiä luonnosuojelusopimuksia, joiden avulla pyritään suojelemaan uhanalaisia lajeja tai niiden elinympäristöjä. Luonnonsuojelusopimuksia on esimerkiksi CITIES-sopimus ja rasmarin sopimus. CITIES-sopimus kieltää yli 500 eläinlajin vienni yli 100 valtiossa. Afrikan norsukannat ovat kääntyneet selvään nousuun tämän sopimuksen avulla. Rosmarin sopimuksen avulla on puolestaan onnistuttu suojelemaan yli 30 miljoonaa hehtaaria arvokkaita kosteikkoja.



WWF on maailman luonnosuojelusäätiö ja Luonto-Liitto on lasten ja nuorten luonnosharrastus- ja ympäristönsuojelujärjestö.

Käsitteeksi valitsimme kansalaislikkeen. Se tarkoittaa jotakin asiaa ajamaan perustettu kansalaisten liike. esim. Koskien patoamista vastustava kansalaisliike.

Tehtäväksi valitsin 1 tehtävän.

1.Kehitysmaat: Miksi kehitysmaiden osuus biosfääriin leviävistä ympäristöpäästöistä tulee todennäköisesti kasvamaan?

Koska elintaso kehityismaissa kohoaa, mikä tarkoittaa kansalaisten ja teollisuuden kulutuksen kasvua. Myös väestö kasvaa ja teollisuus tuotanto lisääntyy voimakkaasti kehitysmaissa.Myös monet teollisuusmaat siirtävät tuotantoa kehitysmaihin, koska siellä on pienemmät tuotantokustannukset ja löysemmät ympäristölainsäädöt.

Iho

YLEISTÄ IHOSTA

Iho on ihmisen suurin elin. Se käsittää 15-20 % ruumiinpainosta, jos myös ihonalaiskudos lasketaan mukaan. Ihon pinta-ala ihmisellä on noin 1,2-2,3 m2.

  • Iholla on monta tehtävää:

  • Iho toimii kemiallisena ja fysikaalisena suojana.
  • Iho estää vieraiden aineiden ja mikro-organismien pääsyn elimistöön. Iho suojaa elimistöä UV-valolta, liialliselta kuumuudelta ja kylmyydeltä. Iho estää nesteen haihtumista elimistöstä.
  • Iho toimii tuntoaistimena. Ihossa on reseptoreita kosketukselle, paineelle, kivulle ja lämmölle.
  • Iho osallistuu elimistön lämmänsäätelyyn. Karvat ja ihossa oleva rasva estävät lämmönhukkaa. Hikoilu ja verrenkierron vilkastuminen ihossa lisää lämmönpoistumista elimistöstä.
  • Ihossa tapahtuu aineenvaihduntaa. Iho toimii rasvavarastona. Ihossa tuotetaan auringonvalon vaikutuksesta D-vitamiinia.
  • Ihossa olevien tali- ja hikirauhasten kautta poistetaan kuona-aineita.


IHOTYYPIT

Iho voidaan jakaa kahteen tyyppiin: ohueen ja paksuun ihoon. Paksua ihoa on kämmenissä ja jalkapohjissa. Muita ruumiinosia peittää ohut iho. Termit ohut ja paksu iho ovat kuitenkin hieman harhaanjohtavia, sillä niillä viitataan lähinnä orvaskeden paksuuteen. Anatomisesti paksuin iho on yläselässä, jossa verinahka on erittäin paksu, mutta orvaskesi ohut, kuten muuallakin ohuessa ihossa. Kämmenissä ja jalkapohjissa orvaskesi on paksumpi kuin muualla.




Ihon rakenne:
Orvaskesi:
Orvaskesi on ihoin uloin kerros, jonka paksuus on 0,05-0,20 mm. Se koostuu pääosin keratinosyyteistä eli sarveissoluista, jotka uusiutuvat pohjalla olevan tyvikerroksen soluista. Tyvikerroksen solut ovat basaaliselta sivultaan kiinni tyvikalvossa. Tyvikerroksen päällä lepää okasolukerros, jonka keratinosyyttien väliset desmosomiliitokset näkyvät mikroskopialeikkeissä korostuneina "okina", joista kerros on saanut nimensä.

Okasolukerroksen yläpuolisen jyväiskerroksen keratinosyyteissä on keratohyaliinijyväsiä, joiden sisältö vapautuessaan edesauttaa solujen sarveistumista. Orvaskeden ylin kerros, marraskesi eli sarveiskerros sisältää sarveistuneita keratinosyyttejä, joiden soluliman keratiini on täyttänyt lähes täydellisesti. Sarveistumisen aikana solu käy läpi ohjelmoidun solukuoleman, apoptoosin, joten marraskeden solukko on kuollutta. Pinnalle päätyessään kuolleet solut hilseilevät pois. Marraskesi on paksuimmillaan kulutusta vaativissa ihon osissa, kuten jalkapohjissa ja kämmenissä, jossa se voi hankautumisen seurauksena känsittyä, paksuuntua entisestään.

Orvaskeden alueella on keratinosyyttien lisäksi muitakin soluja. Melanosyytit eli tummasolut tuottavat melaniinia, tyrosiinista muokattavaa väriainetta, joka UV-säteilyä absorboimalla suojaa orvaskeden soluja vaurioitumiselta ja ehkäisee näin ihosyövän syntymistä. Melaniini kulkeutuu tyvikerroksessa olevien melanosyyttien muodostamien solun haaraumien, dendriittien, kautta ympäristön keratinosyyteille. Melaniini muuttaa ihon väriä tummemmaksi.

Albinismissa joko melanosyytit eivät kykene muodostamaan melaniinia, tai melaniini ei kulkeudu keratinosyyteille normaalisti, jolloin iho jää kalpean vaaleaksi. Melaniini vähentää ihon D-vitamiinin tuotantoa, sillä D-vitamiinin syntetisoituminen vaatii ultraviolettisäteilyn energiaa.

Tyvikerroksen osana ovat myös Merkelin solut, jotka toimivat yhdessä niihin kiinnittyvien hermosolujen kanssa eräänä tuntoaistin reseptorien ryhmänä.

Okasolukerroksessa on Langerhansin soluja, elimistön monosyytti-makrofagijärjestelmään kuuluvia immuunipuolustuksen soluja, joiden päätehtävänä on kuljettaa antigeenejä imusolujen tunnistettaviksi.

Toisinaan jyväiskerroksen ja marraskeden välissä on valomikroskoopin avulla erotettavissa kirkassolukerros (stratum lucidum), joka joskus luetaan marraskeden osaksi.

Verinahka:
Orvaskeden alla sijaitsee verinahka, sidekudoksesta muodostunut, verisuonia ja hermoja sisältävä kerros. Verinahan suonet huoltavat verisuonetonta orvaskettä kuljettaen ravintoaineita soluille ja kuona-aineita orvaskeden soluilta pois. Verinahasta työntyy nystyjä orvasketeen, joiden tarkoitus on osaltaan lisätä aineenvaihduntapinta-alaa kerrosten välillä. Nystyt ovat lukuisampia alueilla, joissa ihoon kohdistuva rasitus on suurempaa, sillä ne kasvattavat tyvikalvon pinta-alaa, jolloin tyvikalvolle mahtuu enemmän jakautumiskykyisiä keratinosyyttejä.

Ihonalaiskerros:
Toisinaan ihoon luetaan mukaan verinahan alla oleva ihonalaiskerros, joka koostuu lähinnä rasvasoluista ja löyhästä sidekudoksesta.





torstai 4. syyskuuta 2014

Lyhytaaltoinen säteily

Tehdäänpä näin aluksi selkoa, mikä on lyhytaaltoinen ja mikä on pitkäaaltoinen säteily.
Oheisella kuvalla pyrimme selkeyttämään tilannetta:

Kuvan vasemmassa reunassa näkyy lyhytaaltoinen säteily. Lyhytaaltoinen säteily on vaarallista siksi, että se läpäisee soluja ja pystyy rikkomaan solujen molekyylisidoksia ja vaurioittamaan DNA: ta.  Ohessa näkyy kuva siitä, miten lyhytaaltoinen säteily vaurioittaa DNA: ta.


Tärkein asia minkä opin kappaleesta on, että otsonin oheneminen lisää haitallista UV-säteilyä. Otsonikerrosta tuhoavat aineet sisältäävät joko klooria tai bromia, jotka hajoittavat otsonimolekyyliä. Otsonikerroksen hajoaminen on suurimmilta osin ihmisten aikaansaannosta. Otsonikerros on kuitenkin ilmakehän osa, joka suojelee ihmisiä UV-säteilyltä, joten on erittäin huono asia, että ihmiskunta on ajuanut sen niin hiuonoon tilanteeseen. Liiallinen UV-säteily on puoleestaan vaarallista ja aiheuttaa solujen DNA: ssa mutaatioita.

Tunnilla tuli tutuksi käsite CFC-yhdisteet. CFC-yhdisteet eli freonit (engl. chlorine-fluorine-carbon, CFC) ovat kemiallisia yhdisteitä, jotka muodostuvat klooristafluorista ja hiilestä. Klooratut ja/tai fluoratut hiilivedyt ovat molekyylipainoltaan pieninä yhdisteinä kaasumaisia, pidempinä ketjuina nestemäisiä tai vahamaisia ja pitkinä polymeereinamuoveja, kuten teflon. Yhteistä näille kemikaaleille on se, että ne eivät helposti reagoi muiden kemikaalien kanssa, ja ovat siten myös turvallisia ihmiselle.

En ole ennen törmännyt aiheeseen kovin montaa kertaa, mikä on outoa, sillä aihe liittyy monella tapaa jokaisen ihmisen elämään. Jokaisen tulisi tietää, lyhytaaltoisten säteilyjen haittavaikutuksista, sillä ne voi aiheuttaa sairauksia, joita tulisi osata ehköistä. Olen kyllä muutaman kerran törmännyt aiheeseen ja tiesin ennestään ainoastaan UV-säteilystä. UV- säteily aiheuttaa mm. syöpää ja sitä voi ehkäistä esim. aurinkorasvalla ja sillä että ei ole auringossa 10-14 aikoihin, jolloin aurinko paistaa kirkkaimin.

Löysin aiheeseen liittyvän lyhkäisen artikkelin Helsingin Sanomien sivuilta
http://www.hs.fi/kotimaa/a1373419092383

Kappaleeseen liittyen valitsin tehtävän 3
Ratkaisu:
a) UV-B-säteily vaurioittaa DNA.ta, soluja ja solujen proteiineja.
b) Soluihin se vaikuttaa häiriinnyttäen aineenvaihduntaa, proteiineja ja muuttaa sen geeniä aiheuttaen mutaatiota.
c) UV-säteily voi aiheuttaa yksilölle sairauksia, kuten syöpää ja lisäksi se voi vaikuttaa kasvuun ja lisääntymiseen. Myös perimän muutokset ja mutaatiot soluissa voi vaikuttaa yksilöön monin eri tavoin.
d) Kaikki edellämainitut tekijät vaikuttavat myös ekosysteemeihin, sillä se voi vaikuttaa syntyvyyteen, terveyteen, sairauksiin ja kuolleisuuteen. Näin populaatioissa voi esiintyä eri sairauksia ja niistä voi syntyä uusia sairauksia, joista voi tulla jopa perinnöllisiä eri mutaatioiden kautta.



Ympäristömyrkyt


Ympäristömyrkky on aine, joka on eliöille haitallista jo pieninä pitoisuuksina. Yleensä ympäristömyrkyiksi luokitellaan raskasmetallit ja haitalliset orgaaniset yhdisteet. Osa niistä on torjunta-aineita, joita tarkoituksella levitetään ympäristöön vahingollisten eliöiden torjumiseksi, mutta monia ympäristömyrkyiksi luokiteltuja aineita käytetään aivan muihin tarkoituksiin tai ne syntyvät teollisuuden sivutuotteina ja leviävät ympäristöön lähinnä vahingossa. Myrkyille tyypillistä on myös se, ettei eliö tarvitse niitä elintoimintoihinsa juuri lainkaan tai ollenkaan. Lisäksi myrkyt eivät hajoa tai hajoavat hyvin hitaasti luonnossa.

Vaikutukset:
Kun ympäristömyrkkyjä leviää luontoon, ne aiheuttavat häiriöitä soluissa ja kudoksissa ja niiden toiminnassa. Etenkin rasvaliukoiset ympäristömyrkyt kertyvät eliöihin. Tätä kertymistä tapahtuu niin yksilössä kuin ravintoketjussa, jolloin puhutaan rikastumisesta. Mitä ylemmäs ravintoketjussa noustaan, sitä suurempi pitoisuus eliöillä on myrkkyä elimistössään.

Raskasmetallit:
Raskasmetalleiksi kutsutaan metalleja, joilla on suuri tiheys. Osa näistä aineista muuttuu ympäristömyrkyiksi niiden päästessä luontoon ihmisen toimien vuoksi. Koska raskasmetallit eivät hajoa, ne voivat olla biologisessa kiertokulussa ikuisesti. Joskus myrkyt sitoutuvat järvien ja merien sedimenttiin ja maahiukkasiin. Haitallisimpia ympäristömyrkkyjä ovat elohopea, kadmium ja lyijy. Bakteerit voivat muuttaa elohopean metyylielohopeaksi, joka sitoutuu helposti eliön proteiineihin ja on tavallista elohopeaa myrkyllisempää. Tämä aine voi synnyttää pysyviä hermostovaurioita.

Kadmiumia joutuu luontoon monista eri lähteistä, muun muassa paristoista, PVC-muoveista ja väriaineista. Kadmium ei ole yhtä myrkyllistä kuin elohopea, mutta poistuu elimistöstä verrattaen hitaasti. Kadmium on lisäksi karsinogeeni, eli se voi aiheuttaa syöpää. Lyijyä luontoon vapautuu lähinnä liikenteestä ja teollisuudesta. Muiden myrkkyjen tavoin lyijy voi kulkeutua hyvin pitkiäkin matkoja ilmavirtojen mukana. Tämä raskasmetalli aiheuttaa kasvuhäiriöitä ja elimistön puolustusjärjestelmän heikkenemistä. Lyijy sitoutuu tehokkaasti humukseen eikä liiku maaperässä herkästi, joten lyijyä joutuu kuitenkin vähän eliöihin.

Orgaaniset yhdisteet:
Eliöt eivät kykene hajottamaan ihmisen valmistamia orgaanisia yhdisteitä. Nämä aineet häiritsevät ravintoketjujen toimintaa jo hyvin pieninä pitoisuuksina. Esimerkkejä näistä ympäristömyrkyistä ovat DDT ja PCB-yhdisteet sekä dioksiinit.

Osaa ympäristömyrkyistä kutsutaan supermyrkyiksi. Ne ovat erittäin myrkyllisiä yhdisteitä. Niitä syntyy sivutuotteina kemiallisissa tuotantoprosesseissa tai klooripitoisen aineen palaessa. Nämä imeytyvät elimistöön keuhkojen, ihon ja ruoansulatuksen kautta ja voivat aiheuttaa muun muassa syöpää, häiriöitä elimistön immuunijärjestelmässä, sekä aineenvaihdunnan häiriöitä kuten diabetesta.

Yksi orgaanisista ympäristömyrkyistä on öljy, joka muun muassa vaikuttaa eläinten veden- ja lämmöneristyskykyyn heikentävästi, tuhoaa kalojen kutupaikkoja ja aiheuttaa hyvin suuria muutoksia ravintoketjuissa tuhoten jopa joitain populaatioita kokonaan.

Pienikin määrä öljyä voi pilata suuren määrä vettä. Terveydellisen haitan lisäksi pieni määrä öljyä vedessä aiheuttaa maku- ja hajuvirheitä. Öljyä joutuu maaperään pääasiassa vuotavista säiliöistä tai onnettomuuksien yhteydessä. Suomalaisessa maaperässä viileissä olosuhteissa öljy hajoaa erittäin hitaasti ja voi pilata siten pohjavettä pitkään. Erityisen paljon öljyn saastuttamia maa-alueita on vanhojen huoltoasemien alueella.

Altistumisen välttäminen:
Monet ympäristömyrkyt kertyvät ravintoketjussa. Tämän vuoksi ruoan kautta voi altistua näille yhdisteille. Väestön terveyden turvaamiseksi kemikaaleille on annettu erilaisia raja-arvoja, kuten enimmäispitoisuuksia ravinnossa tai saantirajoituksia. Lisäksi Suomessa on annettu joitakin poikkeuksia yleisiin kalansyöntisuosituksiin.

Ympäristömyrkkyjä:
Dioksiini
Raskasmetallit
Torjunta-aineet
POP-yhdisteet
PCB-yhdisteet
Bisfenoli-A
Ftalaatit
PFAS-yhdisteet
Parabeenit
Metyylielohopea
TBT ja muut orgaaniset tinayhdisteet
PAH-yhdisteet
CFC-yhdisteet

Ilmastonmuutos

Kasvihuoneilmiö ja ilmaston muutos on ollut eriitäin puhuttuja asiota mediassa viime aikoina. Tästä johtuu, että melkein kaikki tietävät ilmastonmuutoksen syyt ja seuraukset. Tämän takia kappaleen aihe on meille erittäinkin tuttu, mutta kirjassa opitaan paljon mediaa syvällisemmin kasvihuoneilmiön ja ilmaston muutoksen vaikutuksista maapallolla.

Tärkein asia jonka kappale opettaa on, että kasvihuoneilmiö mahdollistaa elämän maapallolla. Yleensä kasvihuoneilmiöstä puhutaan negatiivisessä mielessä, mutta todellisuudessa kasvihuoneilmiö pitää maapallon lämpötilan elämälle suotuisana.

Tässä on netistä löytämäni kuva kasvihuone ilmiöstä, joka selittää miten kasvihuoneilmiö toimii.


Kappaleen käsitteet olivat jo suuremmaksi osaksi ennestään tuttuja, mutta valitsimme selitettäväksi hiilinielu, jonka opimme tunnilla uutena asiana. Hiilinielu (myös hiilidioksidinielu) on hiilivarasto, jonka koko kasvaa. Se on vastakohta hiilen lähteelle. Pääasiallisia luonnollisia hiilinieluja ovat meret sekä kasvit ja muut organismit, jotka käyttävät fotosynteesiä. Fotosynteesissä hiiltä siirtyy biomassaan ilmakehästä, jossa sitä on hiilidioksidin muodossa. Myös suot ja metsät sitovat hiiltä.
Käsite hiilinielu on tullut laajaan tietoisuuteen ilmaston lämpenemistä koskevan keskustelun ansiosta. Esimerkiksi Kioton sopimuksessa hiilinielujen hyödyntäminen on eräs tapa lieventää valtiokohtaisia kasvihuonekaasupäästöjä. 

Teimme kappaleen tehtävistä tahtävän 1 
Ratkaisu:
a) Kaikkien kolmen kaupungin keskilämpötila on noussut noin vähän päälle 1 asteen, mikä luultavasti kertookin ilmaston muuttumisesta. Asian voi varmasti kiistää, mutta itse uskoin, että ilmasto on muuttumassa, joten siksi olen henkilökohtaisesti sitä mieltä että syynä on ilmastonmuutos.
b) Oheisen aineston perusteella voidaan kyllä päätellä, että keskilämpötilojen muutos jatkuu samaan malliin. Sikäli kun tutkijat jo sanovat, että ilmastonmuutosta ei voi pysäyttää, vain hidastaa, niin tuskin lämpötilojen nousu pysähtyy. Mutta on kyllä totta sekin, että ilmastonmuutos saattaa muuttaa Suomen olosuhteita käänteiseen suuntaan, sillä on saatu selville, että golfvirta saattaa muuttaa suuntaansa, jolloin Suomeen tulisi jääkausi.

Happamoituminen

Kappaleen aihe on happamoituminen. Siinä käsitellään esimerkiksi mikä aiheuttaa happamoitumista, miten se vaikuttaa ja miten sitä voitaisiin estää.

Kappaleen tärkein asia on kuinka happamoituminen vaikuttaa metsiin ja sisävesiin.
Suomen metsinen maaperän puskurointikyky on huono ja siksi metsät ovat herkkiä happamoitumaan. Myös maaperän ohut humuskerros edistää happamoitumista.
 
Happamoituminen etenee metsissä kumminkin aika hitaasti ja siksi sen vaikutuksia on aluksi vaikea havaita. Hapan laskeuma vaikuttaa puhin epäsuorasti maaperästä ja suoraan vahingoittamalla lehtiä tai neulasia. Hapan laskeuma voi altistaa puun vieraille aineille, tuholaisille ja kuivumiselle vahingoittamalla neulasten pintakerrosta. Jos neulasten vahanukka vaurioituu silloin haihtuminen lisääntyy ja myrkylliset aineet pääsevät helpommin neulasten sisäosiin. Viherhiukkasten tuhoutuessa neulasten ikä lyhenee ja seurauksena voi olla harsuuntumista. Happamoituminen vahingoittaa myös maaperän sienirihmastoa ja se heikentää puiden veden ja ravinteiden saantia.

Happamoituminen tarkoittaa elinympäristön kuten järven tai metsämaan vähentynyttä kykyä neutraloida happoja, minkä seurauksena pH alenee eli vesi tulee happamaksi. Happamoituminen on luonnollinen prosessi kasvien vaihtaessa maan ravinnekationeja vety­ioneihin sekä ilman hiilidioksidin liuetessa maaveteen hiili­hapoksi. Happamoitumista aiheuttaa myös happamoittavien yhdisteiden laskeuma, jota tulee luonnon lähteiden lisäksi merkittäviä määriä ihmistoiminnan seurauksena. Happamoitumisesta on monin paikoin muodostunut vakava ympäristöongelma, koska maan alentunut pH-tila heikentää anionisten ravinteiden saatavuutta kasveille ja lisää monille eliöille myrkyllisten alumiini- ja raskasmetallikationien liukoisuutta.

Happamoittavia yhdisteitä ovat esimerkiksi typen oksidit, rikkidioksidi ja kasvien erittämät orgaaniset hapot. Mainittuja oksideja vapautuu energian­tuotannon, teollisuuden ja liikenteen polttoaineista sekä tulivuorten purkauksista. Maaperän typpimäärää lisää myös lannoitteiden käyttö maanviljelyssä. Ammoniakkia tulee pääasiassa maanviljelyn lannoitteista ja varsinkin huonosti säilötystä karjanlannasta. Ilmavirtaukset saattavat viedä päästöistä johtuvat happamat tai happamoittavat yhdisteet jopa tuhansien kilometrien päähän, jolloin saasteen tuottaja ei ole välitön kärsijä.

Typpiyhdisteiden käyttö aiheuttaa happamoitumisen lisäksi myös vesistöjen rehevöitymistä. Rehevöitymisestä seuraa mm. vesistöjen samenemista, vesikasvien ja leväkukintojen määrän lisääntymistä, talvista happikatoa sekä muutoksia ja uhkia ekosysteemiin.

Myös suomen sisävedet ovat herkkiä happamoitumaan. Monet suomen järvet ovat kuitenkin jo valmiiksi happamia, koska humus suojaa vesistöjä happamoitumiselta. Siksi paljon humusta sisältävät järvet kestävät happamoittavaa laskeumaa kirkasvetisiä järviä paremmin. Herkkiä happamoitumaan ovatki kirkasvetiset, karut ja pienet vesistöjen latvajärvet. Happamoitumisen vaikuttaa myös valuma-alueen laajuus ja pinnanmuodot. Happamoitumisen vaikutukset alkavat näkyä vesiekosysteemissä, kun pH laskee alle kuuden. Silloin kasvi- ja eläinplanktonin määrä vähenee ja pohjaeläinten määrä laskee. Happamoituminen vahingoittaa kotiloita, simpukoita ja rapuja sekä kalojen mätiä ja poikasia.

kappaleen käsitteitä:
biondikaattori = Biondikaattori on esimerkiksi eliölaji, joka ilmaisee ympäristön tilaa mahdollisimman yksiselitteisesti.

Tehtäväksi valitsimme 1 tehtävän:
a) Miksi järvien vesi on Suomessa happaminta keväällä?                                                              
Koska talvella happamat laskeumat kertyät lumeen ja lumen sulaessa järveen valuu happamia pintavesiä ja silloin järvet happamoituvat vain entisestään.
b) Miksi keväinen vesien happamuuson ongelma monille kalalajeille?                                      
Koska monet kalat kutevat juuri keväällä ja happamoituminen vaurioittaa erityisesti juuri kalojen mätiä ja poikasia.



Aineiden kiertokulku ja rehevöityminen

AINEIDEN KIERTOKULKU:

Tärkein asia, jonka kappale on opettanut, on orgaanisten ja epäorgaanisten aineiden kierkokulku ekosysteemeissä. Aineiden kiertokulku noudattaa eräänlaista perusmallia, joka alkaa tuottajista, eli kasveista. Tuottajilta aineet jatkaa matkaa 1. asteen kulttajille, eli kasvinsyöjille ja niiltä edelleen 2. kuluttajille, eli pedoille. Sekä 1.- että 2. asteen kuluttajia ja kasveja taas käyttää ravintonaan huippupedot, jolloin aineiden kiertokulku jatkaa matkaansa huipuupetoihin, kuten haukka, ihmiset. Näitä kaikkia edellisiä taas puolestaan hyödyntää hajottajat, jotka taas jatkaa aineiden kiertokulkua takaisin kasveille ja niin edelleen. Ja aina kasvien kohdalla kasvit saa uuttakin ainesta esim. kallio- ja maaperästä ja ilmakehästä.

Kappeleen käsitteitä:
denitrifikaatio:
Denitrifikaatio on tärkein typpeä luonnosta poistava prosessi. Siinä nitraatti-typpi (NO3) muuttuu bakteerien vaikutuksesta kaasumaiseksi typeksi (N2). Denitrifikaatio ei käynnisty ilman veden nitraattia. Sedimenteissä olevien bakteerien hajottaessa pohjalle laskeutuvaa eloperäistä ainesta vapautuu huokosveteen ammonium-typpeä nitraatiksi. Denitrifoivat bakteerit muuttavat typen kaasuksi. Vähitellen typpikaasu kohoaa sedimenteistä ja vedestä sekoittuen ilman typpivarastoon. Typen poistoa säätelevät merenpohjan sedimenttien hapettomat ja hapekkaat kerrokset, orgaanisen aineksen laatu ja määrä sekä ravinteiden pitoisuudet vedessä ja sedimentissä.

Fosforin kierto:

Fosfori on merkittävä kasviravinne ja usein minimiravinteena järvissä eli sen lisääntyessä kasvien ja levien kasvu kiihtyy. Tämän vuoksi valuma-alueelta tuleva liiallinen fosfori aiheuttaa järvissä rehevöitymistä. Kasvit ja levät hyödyntävät kasvussaan fosforia epäorgaanisessa fosfaattimuodossa.

Fosforin kierto:
Fosfori on peräisin fosforipitoisista kivilajeista, joista se lähtee liikkeelle rapautumalla tai fosforia otetaan maaperästä kaivostoiminnassa.
Huuhtouminen -> Fosfori ei lisäänny ekosysteemissä vaan sitä vapautuu hitaasti koko ajan kallioperästä ja huuhtoutuu vesistöihin.
Kasvien ja levien ravinteiden otto -> kasvit ja levät hyödyntävät fosforia fosfaattifosforina.
Eläinten ravinteiden otto -> fosfori kiertää ekosysteemissä tuottajista kuluttajiin.
Mikrobihajotus -> hajottajat muuttavat kuolleiden kasvien ja eläinten sekä eläinten jätteiden sisältämän fosforin jälleen kasveille ja leville soveltuvaan muotoon.
Sedimentaatio -> lopulta fosfori sedimentoituu eli kerrostuu vesistöjen pohjaan.
Sisäinen kuormitus -> järven pohjalle sedimentoitunut fosfori pysyy hapellisissa oloissa sitoutuneena pohjasedimenttiin. Rehevässä järvessä järven pohjaan vajoavat levämassat kuluttavat hajotessaan pohjan läheistä happea. Hyvin alhaisissa happipitoisuuksissa ja hapettomissa oloissa fosforia alkaa vapautua sedimentistä veteen ja järvi alkaa kuormittaa itseään.

Ihmisen toiminnan vaikutus fosforin kiertoon: kaivostoiminnan lisäksi pelloille lisättävistä fosforilannoitteista syntyy vesistökuormitusta. Lannoituksen runsas käyttö lisää fosforin huuhtoutumista pelloilta vesistöihin. Lisäksi jätevesien mukana pääsee fosforia vesistöihin etenkin haja-asutusalueilta.



Hiilen kiertokulku:

Kasvit ottavat ilmasta hiilidioksidia ja muuttavat sen biomassaksi, jossa on hiilivetyjä. Osa biomassasta joutuu eläinten syömäksi ja hajoaa. Eläimet hengittävät ilmakehään hiilidioksidia ja päästävät mädäntyessään metaania CH4. Hiilidioksidi ja metaani ovat molemmat kasvihuonekaasuja, jotka vaikuttavat maapallon ilmastoon.

Hiiltä kivettyy kivihiileksi maatuneesta kasvibiomassasta. Kivettynyt hiili pysyy kallioperässä hyvin pitkään, jopa miljardeja vuosia. Joet kuljettavat hiiltä mereen. Meren mannerlaatat liikkuvat magmaksi mantereen alle. Hiiltä muuttuu kalsiumkarbonaatiksi CaCO3 muun muassa meren kalkkieläimissä. Tulivuorenpurkaukset vapauttavat hajonneesta karbonaatista irronnutta hiilidioksidia CO2.

Maapallossa on hiiltä noin 140 000 kertaa se määrä mitä elävissä eliöissä. Melkoinen osa Maan hiilestä sitoutuu kalkkikiveen CaCO3 meren eliöiden toiminnan tuloksena. Hiili tulee ilmakehän hiilidioksidista. Monien silikaattikivien rapautuminen karbonaateiksi kuluttaa hiilidioksidia. Joet kuljettavat liuenneita hiiliyhdisteitä meriin. Arvellaan, että ilmakehässä on hiiltä hiilidioksidissa rapautumista varten 10 000 vuodeksi. Tulivuoret purkavat uutta hiilidioksidia tilalle. Merenpohjan kerrostumiin vajonnut hiili palaa kiertoon viimeistään noin 200 miljoonassa vuodessa, koska vajoaa viimeistään tässä ajassa mannerlaatan alle, jossa hiili kaasuuntuu ja tulee kaasuna ulos

Typen kierto luonnossa on tärkeä osa ravintoketjuja ja erilaisten ekosysteemien toimintaa. Typpi on elämälle tärkeä alkuaine, sitä on kaikissa aminohapoissa ja proteiineissa. Kasveissa iso osa typestä on lehtivihreämolekyyleissä, jotka ovat yhteyttämisen keskeinen tekijä.

Ilmasta 78% on typpeä, mutta useimmat eliöt eivät voi sitä suoraan käyttää hyväkseen. Eräät bakteerit sitovat typpeä (N2) vedyn kanssa ammoniakiksi (NH3), jonka toiset bakteerit muuttavat nitriitiksi (NO2), jonka kolmannet muuttavat nitraatiksi (NO3), joka sitoutuu aminohappoihin ja edelleen proteiineihin. Eläimet saavat kaiken typpensä syömällä kasveja tai kasvinsyöjiä tai kasvinsyöjäsyöjiä, riippuen siitä, missä kohti ravintoketjua ne elävät.

Eläinten eritteissä ja kuolleissa eliöissä on typpiyhdisteitä. Erikoistuneet bakteerit hajottavat näitä proteiineja, ja vapauttavat jälleen happea ilmakehään. Typen kierrossa erilaiset bakteerit ovatkin tärkeimmässä osassa.

Typpikaasusta ammoniakkia tekeviä bakteereita on vähän, ammoniakista nitriittejä tekeviä eli nitrifioivia bakteereita taas on maaperässä niin paljon, ettei maassa ole juurikaan vapaata ammoniakkia. Jos meren pohjasedimentissä on tarpeeksi happea, näin käy myös meressä. Itämeren syvillä alueilla on happikatoa, ja siellä veteen jää ammonium-typpeä, joka voi ruokkia leväkukintoja.

Ihmiskunta vaikuttaa aktiivisesti typen kiertoon käyttämällä maanviljelyssä typpilannoitteita. Liian iso määrä typpiyhdisteitä on pahaksi, sillä ne rehevöittävät vesistöjä. Itämeressä lasketaan että ihmisperäinen typpilannoitus ja polttoprosessit ovat yli kaksinkertaistaneet luonnollisen typen kierron. Typpioksiduuli N2O, jota pääsee luontoon keinolannoitteista, on hiilidioksidin ja metaanin jälkeen kolmanneksi tärkein ihmisperäinen kasvihuonekaasu.




Valitsin kappaleen tehtävistä tehtvän 2.
Ratkaisu: Hiilidioksidin määrän eron syinä ovat kasvit, sillä ne ei yhteytä talvella. Hiilidioksidipitoisuus alenee kesää kohti mentäessä, koska kasvit yhteyttävät kesällä.
Tropiikin ja etäläisen pallonpuoliskon erot ovat, että tropiikissa kasvit yhteyttävät ympäri vuoden, mutta pohjoisessa ei, joten eteläisellä pallonpuoliskolla lämmitys ei tuota yhtä paljon hiilidioksidia ilmakehään.

REHEVÖITYMINEN:

Rehevöitymisellä tarkoitetaan kasvillisuuden liiallisen ravinnesaannin aikaansaamaa perustuotannon lisääntymistä. Vesistöjen rehevöityminen johtaa veden samenemiseen, vesikasvien lisääntymiseen, vesistöjen umpeenkasvuun, ranta-alueiden rihmalevien kasvuun, suurien leväkukintojen esiintymiseen, talviseen happikatoon sekä kalaston ja muun eliöstön muutoksiin.

Rehevöitymisen syynä ovat kasvien tarvitsemat ravinteet, typpi ja fosfori, joita joutuu ympäristöön muun muassa maatalouden valumavesien mukana, teollisuus- ja yhdyskuntajätevesien mukana, kalankasvattamoilta ja laskeumana ilmasta. Typpi on rehevöitymistä rajoittava minimiravinne suurimmassa osassa Itämerta.

Liiallinen lannoittaminen johtaa ravinteet vesistöihin, mikä rehevöittää järviä ja jokia.
Alkuun päässeen rehevöitymisen pysäyttäminen vesistössä on ongelmallista. Vaikka kuormitusta pystyttäisiin vähentämään, vesistön pohjasedimentteihin varastoituneet ravinteet saattavat palautua uudelleen kasvillisuuden käyttöön. Orgaanisen aineksen vajoamisen seurauksena mikrobien aerobinen hajotustoiminta lisääntyy pohjasedimentissä, mikä johtaa hapen loppuun kulumiseen pohjasedimentissä. Rehevöitymisen seurauksena pohjasedimenttiin syntynyt hapeton tila voi muuttaa ravinteita uudelleen liukoiseen muotoon. Tätä ilmiötä kutsutaan vesistön sisäiseksi kuormitukseksi.

Itämeren hapettomuus oli jo 1000-luvulla iso ympäristöongelma. Syynä ei tällöin ollut ihmisen toiminta, vaan paikallisen ilmaston vaihtelut. Pari astetta kylmemmän veden jaksona (1450–1850) happitilanne oli parempi. Vaikka Itämeren alueen typpikuormitus on vähentynyt 1990-luvun alkupuolelta lähtien ja fosforin osalta 1980-luvulta lähtien, rehevöitymisessä on havaittu laantumisen merkkejä vain lähinnä paikallisella tasolla suurten pistekuormittajien päästöjen vähennyttyä.




keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Aistit

Aivojen rakenne ja eri aistilohkot:




Aistien avulla ihminen saa tietoa ympäristöstään ja kehon sisällä tapahtuvista muutoksissta. Aistinsolut reagoivat ärsykkeisiin ja muuttavat ne sähköisiksi signaaleiksi, jotka kulkevat hermoratoja pitkin aivoihin. Kullakin aistilla on aivoissa oma alueensa, jossa aistimus syntyy.




Näköaisti:

Alkeellisimpia silmän esiasteita lienevät yksisoluisten alkueliöiden valoa aistivat pigmentit, jotka vaikuttavat niiden käyttäytymiseen ja vuorokausirytmiin. Monimutkaisimmilla eliöillä nämä pigmentit keskittyvät yhdelle alueelle, josta hermo vie viestejä aivoihin. Kehittyneimmät silmät aistivat tarkasti valon eri taajuuksia ja pystyvät pimeässäkin tarkentamaan katseen kohteeseen.

Yleisiä näkökyvyn häiriöitä
Taittovirheet ovat mykiön toiminnan häiriöitä. Normaalisti toimiva mykiö tarkentaa kuvan verkkokalvolle. Esimerkiksi likinäköisen mykiö tarkentaa silmään tulevan valon hieman verkkokalvon eteen. Useimmat taittovirheet voidaan korjata silmälaseilla tai laserleikkauksella.
Glaukooma eli viherkaihi on yleinen silmäsairaus, jossa näköhermo vaurioituu asteittain, usein kohonneen silmänpaineen takia. Glaukoomaa sairastavan näkökenttä on kapeampi ja erotuskyky heikentynyt.
Värisokea ihminen ei kykene erottamaan värejä. Värisokeus johtuu tappisolujen valoherkkien pigmenttien mutaatioista tai vaurioitumisesta. Punavihervärisokeus on yleinen värisokeuden muoto, joka on miehillä yleisempää kuin naisilla.
Silmä toimii kuten kamera
Kameran linssi taittaa valoa niin, että digikennolle syntyy tarkka kuva. Kenno rekisteröi valon voimakkuutta ja aallonpituutta eli väriä. Silmässä mykiö toimii linssinä ja tarkentaa kuvan verkkokalvolle, jonka tappi- ja sauvasolut reagoivat valoon.

Silmän iiris säätelee verkkokalvolle pääsevän valon määrää. Iiriksen keskellä on musta pupilli, joka aukeaa silmämunaan. Iiris reagoi valon määrään hyvin nopeasti, joko supistamalla tai laajentamalla pupillia. Lääkärissä tätä reaktiota testataan osoittamalla pientä taskulamppua silmään. Tällöin iiris supistaa pupillin pieneksi pisteeksi.

Koska meillä on kaksi silmää vierekkäin, kykenemme näkemään kolmiulotteisesti. Ilman syvyysnäköä me törmäilisimme esineisiin ja tarttuminen vaikkapa pöydällä seisovaan juomalasiin epäonnistuisi jatkuvasti. Aivot muodostavat käsityksen etäisyydestä vertaamalla silmien lähettämiä kuvia. Mitä kauempana kohde on, sitä pienempi on kahden kuvan ero.

Koivunlehti näyttää vihreältä, koska se heijastaa vihreän valon aallonpituutta ja absorboi tehokkaasti muita aallonpituuksia. Silmämme pystyy erottamaan valon vihreäksi, koska meillä on tähän aallonpituuteen erikoistuneita tappisoluja. Tappisoluja on kolmea eri tyyppiä, jotka ovat herkkiä eri aallonpituuksille; siniselle, vihreälle ja punaiselle.

Verkkokalvolla on myös toisenlaisia soluja, sauvasoluja. Ne auttavat näkemään hämärässä. Niitä on 20 kertaa enemmän kuin tappisoluja ja ne ovat hyvin herkkiä pienimmällekin valon kajastukselle. Hämärässä emme erota värejä, sillä sauvasoluja on vain yhtä tyyppiä, eivätkä ne tällöin voi erotella eri aallonpituuksia.

Verkkokalvon muidenkin hermosolujen on havaittu reagoivan valoon. Näiden solujen merkitys tunnetaan vielä huonosti, mutta niiden arvellaan tahdistavan vuorokausirytmimme.

Silmän rakenne:



Ihmisen silmä on kolmen kalvon muodostama "pallo", silmämuna, jonka näköhermo ja silmälihakset kiinnittävät silmäkuoppaan.

Silmän valoa aistivat solut (sauvat ja tapit) muodostavat yhdessä niistä lähtevien hermosolujen kanssa levymäisen verkkokalvon, joka sijaitsee silmän takaosassa ja jonka hermosolut yhdistyvät lopulta näköhermoksi. Tavallisesti ihmisellä on kolmenlaisia tappisoluja, jotka aktivoituvat herkimmin punaisesta, vihreästä ja sinisestä valosta. Sauvasoluja on vain yhdenlaisia: ne eivät kykene yksinään erottelemaan värejä, mutta toimivat tappisoluja paremmin hämärässä. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että tappisolut reagoivat väreihin, kun taas sauvasolut mahdollistavat hämärässä näkemisen.

Itse näköaistimus syntyy aivoissa, kun sinne saapuu tietoa hermoimpulsseina näkörataa pitkin aistinsolujen välityksellä. Kuvan tulkitseminen alkaa verkkokalvolla ja jatkuu isoaivojen primaarisella näköalueella takaraivolohkossa. Verkkokalvolla kuva on ylösalaisin, ja on väitetty, että aivot kääntävät kuvan oikein päin. Viimeaikaisen tutkimuksen valossa näyttää siltä, että mitään kääntämistä ei tapahdu.

Silmämunan kalvoista uloin on kovakalvo. Silmän etuosassa sijaitsee hieman kupera, kellonlasin muotoinen sarveiskalvo, joka on läpinäkyvä.

Kovakalvon alla on suonikalvo, missä silmävaltimot ja -laskimot muodostavat tiheän suoniverkon. Suonikalvo on kovakalvoon liittynyt kaikkialla paitsi silmämunan etuosassa, missä se väliseinän tavoin painuu silmämunan onteloon heti sarveiskalvon takana. Tämän väliseinän keskellä on pyöreä reikä, mustuainen (pupilli), ja sitä "ympäröivä" värillinen reunus värikalvo eli iiris. Iiriksessä olevat säteittäiset lihakset ja sen reunaa kiertävä rengaslihas voi laajentaa tai supistaa värikalvoa. Suonikalvossa on heti värikalvon takana rengasmainen paksunnos, sädekehä, jossa on samanlaisia ja samalla tavalla toimivia lihaksia kuin värikalvossakin. Sädekehään kiinnittyy ohuilla ripustinsäikeillä lasikirkas kaksoiskupera mykiö eli linssi, joka taittaa ulkoapäin tulevat valosäteet ja luo ylösalaisen pienoiskuvan verkkokalvolle.

Sisin silmämunan kalvoista on verkkokalvo, joka on suonikalvon sisäpinnalle levinnyt näköhermon pää. Verkkokalvo verhoaa vain silmämunan taempaa puoliskoa. Siinä ovat silmän valoherkät solut, sauva- ja tappisolut.

Silmämunaa suojelee ulkoapäin ihopoimujen muodostamat ylempi ja alempi silmäluomi, joiden vapaa reuna on silmäripsien reunustama. Kolmas silmäluomi on vilkkuluomi, joka on ihmisellä surkastunut. Se näkyy silmän sisäkulmassa vain pienenä punertavana jäänteenä. Silmäluomien sisäpintaa sekä silmän näkyvää osaa, "valkuaista" sarveiskalvoa lukuun ottamatta peittää sidekalvo.

Silmämunan pinnan pitää kosteana kyynelneste, joka syntyy silmäkuopan ulkoseinässä olevassa kyynelrauhasessa. Tämän rauhasen ulosvievät putket päättyvät sidekalvopussiin ylemmän silmäluomen sisäpinnalle. Sidekalvopussin sisäreunasta alkaa kyynelkanava kaksiaukkoisena ja päättyy nenäonteloon. Kyynelkanavan alkuosassa on laajennus eli kyynelpussi. Päivisin neste poistuu silmästä kyynelkanavan kautta, mutta öisin suurin osa siitä haihtuu ja jättää jälkeensä likaa, kuolleita soluja ja kivennäisaineita eli rähmää. Tulehduksen aikaan rähmää muodostuu paljon valkosoluista, tulehdusjätteistä ja mikrobien eritteistä.


Kuuloaisti:

Korvan rakenne:



Kuuloaistin toiminta:

Korva jakautuu ulko-, väli- ja sisäkorvaan. Ulkokorvaan kuuluvat korvalehti ja korvakäytävä, jotka siirtävät ilman ääniaallot tärykalvon värähtelyiksi. Välikorvassa sijaitsevat kuuloluut: vasara, alasin ja jalustin. Ääni kulkee tärykalvosta kuuloluiden kautta eteisikkunaan, joka erottaa väli- ja sisäkorvan. Lopulta ääni välittyy sisäkorvassa olevaan nesteen täyttämään simpukkaan.

Ääni saa simpukassa olevan basilaarikalvon värähtelemään. Värähtely liikuttaa kuuloreseptorisoluja, ja solujen värekarvojen osuessa yläpuolellaan olevaan katekalvoon lähtee kuuloreseptoreista kuulo-tasapainohermoa pitkin hermoimpulssi isoaivokuoren kuuloalueelle. Kuuloreseptoreina toimivien karvasolujen karvat muodostavat niitä ympäröivien tukisolujen kanssa Cortin elimen. Mitä matalampi ääni, sitä pidemmälle se kulkee simpukassa. Nämä impulssit välittyvät kuulohermosäikeiden kautta aivokuorella sijaitsevaan kuulokeskukseen, jossa syntyy kokemus äänestä ja sen ominaisuuksista.

Sisäkorvan luusokkelon sisällä oleva kalvosokkelo välittää aivoille tasapaino- ja liikeimpulsseja. Kalvosokkelon kaarikäytävissä sijaitsevat liikereseptorit ja pyöreässä sekä soikeassa rakkulassa asentoreseptorit. Liikereseptorit reagoivat pään kiihtyvään tai hidastuvaan kiertoliikkeeseen. Asentoreseptorit puolestaan reagoivat kiihtyvään tai hidastuvaan suoraviivaiseen liikkeeseen, josta myös painovoimakenttä on yksi erikoistapaus.

Makuaisti:

Ruoka on ihmiselämän tärkeimpiä asioita. Makuaistimme perusmaut ohjaavat meitä syömään tärkeitä ravinteita. Ilman makuaistia meidän olisi hankalaa tietää, mikä on syömäkelpoista.
Chilipippuri tuntuu suussa tuliselta ja mentolipastilli viileältä. Niiden sisältämät aineet aktivoivat suun vapaita hermopäätteitä, eivät makuhermoja. Pastillin mentoli sitoutuu kylmää aistiviin hermopäätteisiin ja chilin kapsaisiini kipuhermoihin.

Viisi perusmakua ohjaavat syömään oikein
Ihminen maistaa nykykäsityksen mukaan ainakin viittä perusmakua. Nämä maut ovat suolainen, hapan, makea, umami ja karvas.

Ei ole sattumaa, että maistamme juuri näitä makuja. Makean ja umamin maut kertovat ruoan ravintopitoisuudesta. Suolaista ja hapanta on tärkeää maistaa, sillä suolat ja hapot muuttavat kehon kemiallista tilaa; pH:ta ja nestetasapainoa. Karvaat maut taas viittaavat ruoan myrkyllisyyteen ja saavatkin usein sylkemään ruoan pois suusta

Makusolut aistivat sylkeen liuenneita aineita
Makuaistinsolut sijaitsevat makusilmuissa, joita on etenkin kielessä, suussa ja nielussa. Kussakin makusilmussa on 50-150 aistinsolua. Näiden solujen pinnoilla on reseptoreita, jotka reagoivat viiteen erilaiseen molekyyliin, viiteen perusmakuun. Jokaiselle maulle on omat aistinsolunsa. Kun makusolujen reseptorit havaitsevat tietyn molekyylin, ne lähettävät sähköisen signaalin hermorataa pitkin aivojen makukeskukseen.

Makean aistinsolu aktivoituu, kun glukoosi tarrautuu sen reseptoreihin. Suolaisen aistinsolut reagoivat suolan natriumioneihin. Happaman makusolut aistivat happojen vetyioneja ja umamia maistavat solut glutamaattia. Karvaan aistinsolut reagoivat ryhmään alkaloideja, joita kasvit erittävät.

Tuoksut ja maut yhdistyvät muodostaen elämyksiä
Viisi perusmakua luovat vain pohjan kaikille ruokien aromeille ja vivahteille. Ruokaelämykset syntyvät vasta makujen ja tuoksujen yhdistyessä. Hajusignaalit vaikuttavat makukokemuksiin ja päinvastoin.

Makuaistimusten syntyminen aivoissa tunnetaan vielä melko huonosti ja makuaistin tutkimus jatkuu yhä. Ymmärrämme jatkuvasti uusia asioita makuaistista. Viime vuosina tutkijoille on syntynyt tarkka käsitys makureseptorien rakenteesta. Samalla on havaittu, että makuaisti ei rajoitu vain suuhun, vaan makureseptorit vaikuttavat kehon toimintaan esimerkiksi mahalaukussa, suolistossa ja haimassa. Kuitenkin vain suun reseptoreista viestit menevät aivojen makualueelle, jossa kokemus mausta syntyy.

Hajujen avulla saamme tietoa ympäristöstämme ja ravintomme sisällöstä. Hajuaistin merkityksen huomaa, kun nenä tukkiutuu. Nuhaisena ruoka ei maistu juuri miltään eikä leppäallergian kourissa pysty nauttimaan kevään tuoksuista.
Geosmiini on molekyyli, jonka haistamme kostean maan tuoksuna sateen jälkeen. Maaperän mikrobit erittävät tätä ainetta kuoltuaan. Ihmisen nenä on erittäin herkkä haistamaan tätä tuoksua. Vanhojen talojen kellarit ja homehtuneet ruuat tuoksuvat geosmiinilta.


Rikkiyhdisteet ovat usein pahanhajuisia. Esimerkiksi mädän haju on rikkivetyä. Kaakkois-Aasiassa suosista durion hedelmästä leijailee niin kuvottavaa rikin yhdistettä, että hedelmän syöminen on kielletty monilla julkisilla paikoilla.

Hajureseptori toimii kuin lukko
Haju kemiallinen aisti, jolla aistimme ilmassa leijuvia molekyylejä. Kemialliset aistit, haju ja maku, ovat eliökunnan vanhimpia aisteja. Jo varhaiset yksisoluiset eliöt suunnistivat kohti ravintoa näiden aistien avulla.

Hajua aistivat solut sijaitsevat nenäontelon katossa. Näiden aistinsolujen pinnalla on erilaisia reseptoreja erilaisia hajuja varten. Ihmisen on arvioitu kykenevän haistamaan jopa 10 000 erilaista molekyyliä. Reseptori toimii kuin lukko, joka aukeaa, kun oikea molekyyli osuu paikalle. Tämä saa reseptorin muuttamaan muotoaan ja vapauttamaan signaalin, joka kulkee aivojen hajukeskukseen.

Tuoksut vievät muistoihin
Tuoksuilla on vahva yhteys muistiin ja tunteisiin. Tuttu tuoksu voi viedä yhdessä nuuhkaisussa ajassa taaksepäin johonkin merkitykselliseen hetkeen tai paikkaan. Selitys tähän löytyy hajuaistin poikkeuksellisesta hermoradasta.

Hajusignaalit kulkevat suoraan hajukeskukseen, kun muiden aistien viesti kulkevat monimutkaisempaa reittiä aivokuorelle. Aivojen hajukeskus on yhteydessä limbiseen järjestelmään, joka on tärkeä alue tunteiden ja muistojen syntymisen ja säätelyn kannalta kannalta.

Hajujen oppiminen on hyvin nopeaa. Jos kerran sairastuu jostain ruoasta, sen haistaminen, saati maistaminen, saa voimaan pahoin vielä hyvin pitkään sairastumisen jälkeen. Tämä on poikkeuksellista oppimista, sillä yleensä ihminen oppii uutta vain useiden toistojen kautta.


Luonnonsuojelu

Luonnonsuojelu on toimintaa, jonka tavoitteena on eliölajien, luontotyyppien, luonnon monimuotoisuuden, luonnonkauneuden ja maisema-arvojen säilyttäminen. Suojelu voi kohdistua eliölajiin, elinympäristöön, luontotyyppiin, luonnonmuistomerkkiin, alueeseen tai koko maailman kattaviin järjestelmiin kuten meret, ilmakehä ja ilmasto.

Luonnonsuojelu pyrkii ehkäisemään ihmisen aiheuttamia muutoksia luonnontilaisessa ympäristössä ja toisaalta säilyttämään ihmisen pitkäaikaisen toiminnan aikaansaamia ympäristöjä, joille on muodostunut omaleimainen pienekosysteemi, sekä palauttamaan ihmisen toiminnan tuhoamia ympäristöjä entiselleen.

Luontoon kohdistuva uhka on lähes yksinomaan ihmisen toiminnan seurausta. Ihmisen toiminnasta aiheutuu luonnontilaisen ympäristön muuttumista tai tuhoutumista, saastumista, roskaantumista, rehevöitymistä ja muista kuormittumista. Eliölajien pyynti aiheuttaa muutoksia lajitasapainoon, eliölajien teollinen kasvattaminen ja viljely yksipuolistavat ympäristöä.

Miten luontoa suojellaan:

Kasvi-,sieni- ja eläinlajien yksilömääriä tutkitaan ja seurataan, ja tutkimusten mukaan pidetään kirjaa uhanalaisista lajeista. Kun jokin laji on käymässä uhanalaiseksi, sen elinympäristöä pyritään suojelemaan. Esimerkiksi metsikön hakkaaminen tai tien rakentaminen voidaan estää, jos todetaan, että se uhkaa uhanalaisen lajin elinmahdollisuuksia.

Lähes kaikki Suomen luonnossa elävät eli luonnonvaraiset eläimet on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Niitä ei saa ampua tai pyydystää, niiden pesiä ei saa vahingoittaa eikä eläimiä muutenkaan häiritä tahallaan. Riistaeläimiä, kuten hirveä tai jänistä, saa metsästää tiettyinä aikana vuodesta, muulloin nekin on rauhoitettu. Joitakin petoeläimiä, kuten kettua ja minkkiä, metsästetään sen vuoksi, että ne syövät riistaeläimiä ja aiheuttavat haittaa muullekin luonnolle. Tarpeen tullen jokin metsästettävä voidaan kokonaan rauhoittaa. Esimerkiksi ahmaa ei saa lainkaan metsästää sen takia, että se on vaarassa hävitä Suomen luonnosta. Joka vuosi määrätään erikseen, kuinka monta ilvestä, sutta ja karhua saa ampua. Luonnonsuojelun tavoitteena on pitää näiden eläinten määrä sopivana metsästyksellä säätelemällä.

Kappale opettaa meille paljon luonnonsuojelusta. Yksi tärkeä oppimamme asia on lajien suojelukeinot. Lajien suojeleminen on hyvin tärkeää, jotta lajit eivät kuolisi sukupuuttoon. Rauhoittaminen on tärkein ja eniten käytetty lajinen suojelukeino. Rauhoittaminen voi olla lisääntymisaikaan liittyvää tai joillakin muilla tavoin rajoitettua tai sitten ympärivuotista. Kasveihin käytetään myös rauhoittamista. Silloin rauhoitetaan kasvien kasvupaikat ja kielletään keräily. Rauhoittamiseen voi liittyä lisäksi myös lisätoimenpiteitä. Esimerkiksi saimaannorppa on kokonaan rauhoitettu ja ihmisen toimintaa on rajoitettu sen esiintymisalueilla. Eli verkkokalastus on kokonaan kielletty ja lisäksi myös pesintäaikana moottorikelkoilla ajaminen. Lajien rauhoittaminenkaan ei silti aina tuota tulosta, jos on kyse esimerkiksi nopeasti etenevästä ympäristönmuutoksesta.
Suojelukeinoja on kuitenkin myös muita kuin vain rauhoittaminen. Esimerkiksi suomen metsissä on kokeiltu kulotusta yhtenä lajien suojeluskeinona. Lajeja voidaan suojella myös eläintarhoissa ja kasveja kasvitieteellisissä puutarhoissa. Kasvien siemeniä ja eläinten sukusoluja tai alkioita voidaan säilyttää myös siemen- ja geenipankeissa.

Tässä kappaleessa oli aika vähän uusia käsitteitä, mutta valitsimme kumminkin käsitteeksi geenipankin. Geenipankki on eläinten, kasvien, sienten tai niiden siementen, itiöiden tai alkioiden kokoelma. Sen tarkoitus on myös säilyttää uhanalaisten lajien geneettinen materiaali.

Löysimme netistä myös muutaman luonnonsuojeluun liittyvän artikkelin.

 http://yle.fi/uutiset/luonnonsuojelun_riemuvoitto_pyoriaiset_palasivat_saksan_jokiin/6774644

 http://www.sll.fi/luonnonsuojelija/lehtiarkisto/2012/4-2012/taman-metsan-me-suojelimme

Tehtäväksi valitsimme tehtävän 1:

Uhanalaiset lajit
a) Kun laji kuolee sukupuuttppn, ihmiskunta menettää lajin eikä sitä voi enää saada takaisin. Samalla saatetaan menettää  esimerkiksi uusia lääkeaineita, ravintokasveja sekä jalostukseen sopivaa geeniainesta.
b)Uhanalaisten lajien häviämistä voidaan estää\hidastaa esimerkiksi luonnonsuojelualueilla tai rauhoittamalla laji. Lajeja voidaan suojella myös eläntarhoissa, kasvitieteellisissä puutarhoissa sekä siemen- ja geenipankeissa.

Lajimonimuotoisuus on vähentynyt

Yksi kappaleen tärkeimmistä asioista on kuinka lajien häviäminen on lisääntynyt. Tähän ilmiöön ihminen on osaltaan syyllinen, sillä ihmispopulaation laajetessa ja lisääntyessä me valtaamme eri eläinlajien elinympäristöt. Me myös tuhoamme niiden elinympäristöt esi. metsien hakkuulla ja ympäristöjen saastuttamisella. Ihminen on siis saanut aikaan tämän kuudenneksi sukupuuttoaalloksi kutsutun biodiversiteetti kriisin.

Avainlaji = Avainlajiksi kutsutaan lajia, jonka olemassaolo on tärkeä sen ekosysteemin ja eliöiden kannalta. Mikäli avainlaji kuolisi, se vaikuttaisi myös sen ekosysteemin romahtamiseen. Avainlajeja ovat esim. sinisimpukka ja rakkolevä.

Uhanalaisuus:

Populaation pullonkaulailmiö on evoluutioteorian käsite tapahtumalle, jossa yli 50 % populaatiosta tai ekosysteemin lajeista tuhoutuu. Syynä voivat olla äkillinen kuolleisuuden kasvu tai lisääntymisen estyminen. Nämä taas voivat johtua ympäristön muutoksista tai yksilöiden siirtymisestä uudelle elinalueelle. Jälkimmäisessä tapauksessa puhutaan usein perustajavaikutuksesta. Pullonkaulailmiön nimi tulee tapahtumaa kuvaavan populaation kokokuvaajan muodosta.

Pullonkaulat voivat aiheuttaa evoluutioon hyppäyksiä, koska ne lisäävät geneettisen ajautumisen ja sisäsiitoksen todennäköisyyttä.

Yleisemmin nimitystä pullonkaula voidaan käyttää eri yhteyksissä myös muista vastasavista ilmiöistä eri elämänaloilla.

Kotoperäinen eli endeeminen eliölaji tai -alalaji esiintyy vain jollakin tietyllä, rajatulla ja suhteellisen suppealla maantieteellisellä alueella, jolla se on isolaation seurauksena kehittynyt ja jonka olosuhteisiin se on sopeutunut. Tyypillisiä kotoperäisten lajien esiintymispaikkoja ovat valtamerten saaret (kuten Uusi-Seelanti, Madagaskar ja Havaiji), muista vesistöistä irrallaan olevat järvet (kuten Baikaljärvi ja Malawijärvi) ja vuoristojen, aavikoiden tai jäätiköiden ympäröimät alueet sekä monet monimuotoisuuskeskukset. Endeemisen vastakohta on kosmopoliitti, joka elää maapallolla kaikilla tai lähes kaikilla mantereilla.

Kotoperäiset lajit ovat usein erityisen herkkiä vieraiden tulokaslajien aiheuttamille uhille ja muutoksille. Nykyihminen on melko uusi tulokas monilla alueilla, ja ihmisen toiminta uhkaa monia kotoperäisiä lajeja. Myös ihmisten mukana tarkoituksellisesti tai tahattomasti kulkeutuvat tulokaslajit voivat olla uhka monille kotoperäisille lajeille, erityisesti eristyneillä tai muuten ekologisesti herkillä alueilla. Suurin osa historiallisena aikana sukupuuttoon kuolleista lajeista on ollut endeemisiä.

Esimerkiksi tunturisopuli on Lapin kotoperäinen jyrsijä, jota ei tavata muualla. Norpan alalaji saimaannorppa puolestaan elää ainoastaan Saimaan vesistössä, samoin kuin lohen ekologinen muoto saimaanlohi. Sukupuuttoon kuollut mauritiuksendodo eli drontti esiintyi vain yhdellä Intian valtameren saarella. Kaikki makilajit elävät Madagaskarilla ja lähes kaikki kengurut Australiassa.



Jotkin lajit hyötyvät ihmisen toiminnasta: mm. ruokinta ja metsänhoito

Tulokaslajit häiriköivät alkuperäistä luontoa

Lajin sisäinen monimuotoisuus on lajin henkivakuutus

Olemme kohdanneet aiheen myös elämässämme ainakin mediassa. Saimaannorppien uhanalaisuudesta on puhuttu jo vuosikausia mediassa ja myös koulussakin. Saimaannorpan uhanalaisuus selittyy sillä, että se elää ainoastaan Saimaassa ja niitä on kuollut paljon ihmisten laittamiin kalaverkkoihin. Nykyisin norppaa suojellaan, sillä pelätään populaation kuolevan sukupuuttoon.

Kappaleen 6 aihe on todella ajankohtainen sillä googlaamalla löytyi monia sivuja lajien monimuotoisuuden vähenemisestä ja tässä on muutamia linkkejä aiheeseen liittyen

http://www.ilmastonmuutosjakehitys.fi/public/default.aspx?nodeid=38921&

http://www.geo-lehti.fi/luonto/neljaennestae-nisaekaeslajeista-uhkaa-sukupuutto

Tehtäväksi valitsin tehtävän 1 sivulta 68
Valkoselkätikan elinalue on vähentynyt 1940- luvun jälkeen reilusti yli puoleen, mikä selittyy ihmisten toiminnalla. Metsien hakkuu on saanut aikaan valkoselkätikan elinalueen pienenemään. Valkoselkätikan elialueeseen on myös vaikuttanut lehtimetsien määrä, mikä on myös vähentynyt yli puoleen muutamassa kymmenessä vuodessa. Lopputulos onkin se, että valkoselkätikkaa löytyy enää parista paikasta itä- ja kaakkois-suomessa.