Biomit

Kappaleessa 5 käsitellään maailman uhanalaisia ekosysteemejä. Tärkein oppimani asia on metsien merkitys ja häviämisen syyt. Metsät ovat tärkeitä ekosysteemejä. Ne tarjoavat elinakipakan monille lajeille. Metsät myös vähentävät tulvia, estävät eroosiota ja osallistuvat muun muassa ilmakehän happi- ja hiilidoksidipitoisuuden säätelyyn. Metsien pinta-ala on kuitenkin kutistunut kahteen kolmannekseen niiden alkuperäisestä määrästä. Sademetsien alueella metsien häviäminen on nopeinta. Niistä on hävinnyt jo yli puolet. Sademetsien häviämisesta ollaan huolissaan maailmanlaajuisesti, koska niiden biodiversiteetti on ylivoimaisesti suurin verrattuna muihin ekosysteemeihin. Myös lauhkean vyöhykkeen lehtimetsät ovat hävinneel melkein kokonaan viljelysten ja asutuksen tieltä. Teollisuusmaissa metsäpinta-ala on kutenkin kääntynyt nousuun aktiivisten hoitotoimenpiteiden ansioista. Nämä metsät eivät kuitenkaan eliölajistoltaan vastaa alkuperäistä metsää.

BIOMIT:

- jaetaan maa- ja vesibiomeihin
- ilmasto (lämpötila, sademäärä ja niiden vuodenaikainen jakautuminen) on tärkein ekosysteemien syntyyn vaikuttava tekijä
-> ekosysteemit jaetaan biomeihin:



BIOMI = suurekosysteemi

Tundra on kylmyyden takia puuton ja kitukasvuinen kasvillisuusvyöhyke. Siellä kasvaa lähinnä sammalta, jäkälää, ruohoa, kukkia, pensaita ja muuta matalaa kasvillisuutta. Alhainen lämpötila ja lyhyt kesä estävät yleensä puiden kasvun. Mahdolliset puut kasvavat harvassa ja/tai kitukasvuisesti. Usein tundra määritellään puurajaa kylmemmäksi alueeksi jossa heinäkuun keskilämpötila on alle 10 °C. Tundraa on muun muassa Kanadan ja Siperian pohjoisosissa, Huippuvuorilla ja Grönlannissa. Tundralla on ympärivuotinen ikirouta. Haihtumisen vähäisyys aiheuttaa laajaa soistumista, vaikka tundralla sataa yleensä vähän.

Boreaalinen vyöhyke eli pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga on kasvillisuusvyöhyke, jonka perustana on halki pohjoisen pallonpuoliskon ulottuva yhtenäinen havumetsäalue. Euraasiassa se kulkee Fennoskandiasta itäiseen Siperiaan ja Pohjois-Amerikassa Alaskan länsiosista Labradorin niemimaalle. Vyöhyke rajoittuu pohjoisessa tundraan ja etelässä lauhkean vyöhykkeen seka- ja lehtimetsiin ja aroihin.

Boreaalinen vyöhyke käsittää noin 15 prosenttia mantereiden pinta-alasta ja sen metsäalueet ovat maailman suurimmat – noin 15 miljoonaa neliökilometriä. Sen ohella havumetsiä kasvaa erityisesti eteläisemmillä vuoristoseuduilla, kuten Kalliovuorilla, Alpeilla, Karpaateilla ja Himalajalla, ja Kalifornian itäisillä ylängöillä kasvaa havumetsiksi luokiteltavia punapuumetsiä. Jopa trooppisilla vuorilla esimerkiksi Borneossa kasvaa trooppisiin vuoristo-oloihin sopeutuneita havupuita, ja Välimeren kasvillisuusalueella kasvavat havupuut pinja ja rannikkomänty ovat sopeutuneet sateiseen talveen ja kuumaan ja kuivaan kesään. Eteläisemmillä havumetsillä ja havupuilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä boreaalisten havumetsien kanssa.

Lehtimetsä on kasvillisuusvyöhyke, joka esiintyy pääasiassa lauhkealla vyöhykkeellä. Lauhkean vyöhykkeen metsät eivät ole yhtä monimuotoisia kuin subtrooppiset metsät ja sademetsät, mutta silti kyseessä on yksi maapallon monimuotoisimpia biomeja. Lauhkean vyöhykkeen lehtimetsät ovat tyypillisesti kesävihantia lehti- ja sekametsiä, jossa puukerroksen muodostavat suurimmaksi osaksi talveksi lehtensä tiputtavat lehtipuut. Havupuut ovat lehtipuita harvinaisempia, mutta niitäkin löytyy. Havupuut yleistyvät pohjoiseen mentäessä ja kun ollaan niin pohjoisessa, että ne ovat metsien valtalajeina, on saavuttu boreaaliselle vyöhykkeelle, joka on oma biominsa. Lauhkean vyöhykkeen seka- ja lehtimetsille on tyypillistä eri vuodenaikojen eri-ilmeisyys: syksyn väriloisto ja yltäkylläisyys, talven karuus, keväinen kukkakasvien väriloisto ja kesän rehevyys.

Aro eli steppi on luonnonvaraisen heinä- ja ruohokasvillisuuden ja joskus myös pensaiden peittämä verrattain kuiva ja puuton alue. Tunnettuja aroja ovat Venäjän sisäosien arot, Argentiinan pampa, Amerikan preeria ja Unkarin pusta. Unkarista Keski-Aasian kautta Kiinan Mantšuriaan saakka ulottuva alue muodostaa laajan yhtenäisen aroalueen, Euraasian aron.

Aroja tavataan usein lauhkealla ja subtrooppisella ilmastovyöhykkeellä ja ne ovat usein tasankoja, joskus myös vuoristoissa, joilla ei kuivuuden vuoksi vilja menesty. Keväisin arotkin kukkivat, kun sipuli- ja mukulakasvit puhkeavat kukkaan lyhyen kevään aikana kun lumet sulavat.

Arot ryhmitellään usein vallitsevan kasvillisuuden mukaan ruoho-, heinä- ja pensasaroihin. Varsin tavallinen ruoho- ja heinäarojen jako on ryhmittely kosteampiin pitkäruohoisiin ja kuivempiin lyhytruohoisiin aroihin, ja näiden välisiin sekaruohoaroihin. Pensasaro eli puoliaavikko on usein aavikoiden reunamaita. Aro voi esimerkiksi taitamattoman viljelyn ja kuivuuden yhteisvaikutuksesta aavikoitua nopeasti.

Trooppinen sademetsä on ikivihreä ja tiheä sademetsä tropiikissa, jossa sataa vähintään 1 500 millimetriä vuodessa. Trooppiset sademetsät ovat maapallon monimuotoisin kasvillisuusvyöhyke, ja niissä esiintyy ainakin puolet maapallon eläinlajeista. Hakkuiden ja kaskeamisen seurauksena sademetsät ovat jatkuvasti vähenemässä ja niiden tulevaisuus on uhattuna. Puut voivat kasvaa 70 metrin korkuisiksi. Elämä trooppisessa sademetsässä on jakautunut useisiin eri kerroksiin.

Savanni on trooppinen kasvillisuusvyöhyke, jolla kasvaa ruohoa, pensaita ja puita. Kuiva- ja sadekausi vuorottelevat. Eniten sataa kesällä. Sadekaudella on ukkossateita, jotka aiheuttavat monesti tulvia. Savannin kuiva kausi kestää yli kymmenen viikkoa, mutta alle 7,5 kuukautta.

Savanneja esiintyy tropiikissa aavikoiden ja sademetsien välissä. Päiväntasaajalla on yleensä sademetsää, mutta Itä-Afrikassa savannia on myös päiväntasaajalla, sillä alue on ylänköä eikä sademetsä siksi menesty. Sademäärä vaihtelee 250–2 000 millimetrin välillä. Savannilla on puita yleensä 10–49 prosentilla maa-alasta.

Tyypillisellä savannilla ruohomaastossa kasvaa harvakseltaan akaasiapuita, mutta on myös metsäsavanneja ja ruohosavanneja ja kaikkea siltä väliltä. Kuivina kausina puut ja pensaat pudottavat lehtensä ja ruoho kuihtuu. Savannia sanotaan sademetsän ja aron väliseksi siirtymäalueeksi.

Sana savanni on alkujaan peräisin Amerikasta, Karibian saariston alkuperäisasukkaiden tainojen sanastosta. Se on merkinnyt lämpimien seutujen puutonta, heinää kasvavaa aluetta, mutta siirtynyt myöhemmin tarkoittamaan myös monenlaista vähäpuustoista maata, joka kuitenkaan ei vielä ole metsää.

Mo­net maa­pal­lon eko­sys­tee­meis­tä ovat vaa­ran­tu­neet ih­mi­sen toi­min­nan vuok­si, sil­lä elin­ym­pä­ris­tö­jä hä­vi­te­tään ja sa­mal­la nii­den luon­non moni­muo­toi­suus on uhat­tu­na. Sade­met­sät, ko­ral­li­riu­tat ja kos­tei­kot ovat maa­pal­lon uhan­a­lai­sim­pia eko­sys­tee­me­jä, mut­ta myös Suo­mes­ta löy­tyy har­vi­nais­tu­via eko­sys­tee­me­jä ja luon­to­tyyp­pe­jä

Nahkealehtinen kasvillisuus eli välimerenkasvillisuus on kesällä kuivalle ja talvisateiselle Välimerenilmastolle tyypillinen kasvillisuusvyöhyke, jonka kasvit ovat sopeutuneet kesien kuumuuteen ja kuivuuteen monin eri tavoin. Kasvien lehdet ovat usein pieniä, vahapintaisia tai karvaisia, jotta haihtuminen olisi niistä mahdollisimman vähäistä. Kosteammilla alueilla, esimerkiksi jokilaaksoissa ja painanteissa nahkealehtinen kasvillisuus on parhaimmillaan kuivahkoa subtrooppista metsää, kuivemmilla alueilla läpitunkematonta pensaikkoa. Useimmiten se on kuitenkin jotakin tältä väliltä.

Välimeren alueella maannos on paikalla aiemmin kasvaneen metsän tuottaman ruskomullan ja aavikkomaannoksen välimuoto. Kallioperän rauta värjää laajoilla alueilla maan punaiseksi, mistä on peräisin maannoksen nimi terra rossa. Humuskerros on historiallisena aikana tehtyjen hakkuiden ja laiduntamisen sekä niitä seuranneen eroosion vuoksi hyvin ohut. Monin paikoin humuskerros puuttuu kokonaan.

Aavikko eli autiomaa on ilmasto- ja kasvillisuusvyöhyke, jonka tyypillinen piirre on kuivuusindeksin mukaan määriteltävissä oleva kuivuus. Lisäksi aavikoilla kasvaa määritelmän mukaan kuivuuteen sopeutunutta kasvillisuutta, joka peittää kuitenkin vain pienen osan alueen maaperästä. Toisinaan aavikoilla tarkoitetaan myös jäätiköiden lähellä olevia kylmyysaavikoita, joilla on vain vähäistä kasvillisuutta. Suurin osa aavikoista sijaitsee hepoasteilla. Autiomaita on kuitenkin myös sisämaassa, vuoristojen kosteudelta eristämillä alueilla ja kuivilla rannikoilla. Tunnetuin ja suurin aavikko on Sahara Afrikan pohjoisosissa. Aavikoita on viidellä mantereella, ja ne peittävät noin viidenneksen maapallon maapinta-alasta.

Aavikot jaetaan hiekka-, sora- ja kallioaavikkoihin. Niiden pinta on herkkä veden ja tuulen aiheuttamalla eroosiolle. Hiekka-aavikoilla tuuli kasaa dyynejä. Epäsuotuisista olosuhteista huolimatta autiomailla elää eläin- ja kasvilajeja, jotka ovat sopeutuneet hyvin kuiviin ja kuumiin olosuhteisiin. Aavikot eivät ole kuitenkaan täysin vedettömiä, sillä vettä esiintyy keitaissa ja sadekausina myös joissa ja järvissä, jotka kuivuvat myöhemmin suola-aavikoiksi. Aavikot ovat pääsääntöisesti kuumia ja kuivia, mutta lämpötilan vaihtelu voi olla suurta päivän ja yön välillä. Lauhkean vyöhykkeen mantereisilla aavikoilla myös vuodenaikojen välinen lämpötilan vaihtelu on suurta.

Aavikoilla elää myös ihmisiä; perinteisesti aavikoiden kansat ovat olleet nomadeja, kuten beduiinit. Autiomailta saa monia mineraaleja, ja etenkin kuivien alueiden maaöljyvarat ovat merkittävät. Ihmisen toiminta varsinkin aavikoiden reuna-alueilla vaikuttaa

kosteikot:
Kosteikko on yleisnimitys luontotyypeistä, jotka sijoittuvat kovanmaan ja avoveden välille. Kosteikkoja ovat esimerkiksi märät ja vettyneet matalat maa-alueet, matalat järvet ja merialueet, suot, tulvametsät ja virtaavat vedet.

Kosteikot tarjoavat kasvualustan monille eläin- ja kasvilajeille ja ne voivat toimia puskurina tulva-alueilla ja estää voimakkaat ja äkilliset tulvat. Sateet, valuma-alueelle tulevat vedet, alueen maaperä ja maanpinnan korkeuserot sekä veden haihtuminen muodostavat kosteikkojen hydrologiset olosuhteet. Kosteikot ovat yksi arvokkaimmista ja uhanalaisimmista luontotyypeistä maapallolla. Suot, umpeen kasvavat järvet, tulvaherkät alueet, matalat merenlahdet, veden peittämät ranta-alueet ja mangroverannat, ovat kaikki uhanalaisia luontotyyppejä.

Pohjois-Euroopassa on kosteikoiksi luokiteltavia alueita enemmän kuin monessa muussa maanosassa. Suomessa ja Ruotsissa kosteikkoja on noin 25 % maapinta-alasta.

Koralliriutat:
Huolimatta esiintymisestään vähäravinteisilla trooppisilla rannikkovesillä on koralliriuttojen biodiversiteetti hyvin korkea. Ravinteille on kehittynyt tehokas kiertokulku korallieläinten, symbioottilevien ja muiden riutan organismien välillä. Levien ohella ravinteita tuottavat syanobakteerit, lisäksi korallieläimet saavat typpeä ja fosforia suoraan vedestä sekä syövät virtojen tuomia planktoneliöitä.

Koralliriuttojen sijainti maapallolla.
Koralliriutoilla esiintyy yli 4 000 kalalajia, kuten värikkäitä papukaijakaloja. Lisäksi ne ovat elinympäristönä erilaisille sienieläimille, meduusoille, katkaravuille, ravuille, hummereille, nilviäisille (esim. mustekalat), piikkinahkaisille (esim. meritähdet, merisiilit, merimakkarat), merikilpikonnille ja merikäärmeille sekä merihevosille.

Käsitteeksi valitsin ekosysteemin. Ekosysteemi tarkoittaa luonnoltaan verraten yhtenäisen alueen eliöiden ja elottomien ympäristötekijöiden muodostamaa toiminnallista kokonaisuutta.

Tehtäväksi valitsimme 3 tehtävän.

Mitkä ekosysteemit ovat uhanalaisempia ja miksi
a)Maailmanlaajuisesti?
Uhanalaisia ovat esimerkiksi koralliriutat. Niitä uhkaa veden sameutuminen, joka johtuu rantojen rakentamisen ja rantametsien hakkuiden seurauksena veteen pääsevästä lietteestä. Uhkana ovat myös korallieläimiä vaivaavat taudit tai loiset.
b)Suomessa?
Uhanalaisia ovat esimerkiksi vanhat metsät. Syynä tähän on tehokas metsänhoito. Lehdot ovat myös uhanalaisia. Ravinteikkaita lehtoja on raivattu pelloiksi tai pois asutuksen tieltä.